Metriluokat - puuveneiden moderni eliitti

Kilpapurjehdus on aina paininut saman ongelman kanssa - kuinka erilaiset veneet voivat kilpailla tasavertaisesti. Nykyisin suosittu ratkaisu on muiden muassa ORC, joka nojaa voimakkaasti VPP-nopeuden arviontiohjelmistoihin. Ongelma ja erilaiset ratkaisut edeltävät kuitenkin tietokoneiden aikaa.

Ensimmäisiä ratkaisuehdotuksia Suomessa oli NJK:n 1887 esittelemä valöörisääntö, jonka mukaan veneet luokiteltiin purjepinta-alan ja vesilinjan pituuden mukaan. Valöörisääntö oli läheistä sukua Seawanhaka-seuran säännölle, joka toimi America´s Cupin mittasääntönä kilpailun alkuvuosina.

Valöörisäännön laskentakaava oli muotoa vesilinja x purjepinta-ala / 150, näin Kisenin valööriluku olisi ollut (LWL 7,44 x SA 28,6 / 150) hiukan yli 1,4. Omana aikanaan valööriveneet mitattiin usein aivan eri luokassa, sillä veneet olivat kookkaita ja kantoivat uskomatonta määrää purjeita. NJK:n voittajaveneen Judithin haastajaksi rakennettu Endymion vuodelta 1890 oli valööriluvultaan yli 13.

Yli kaksikymmenmetrinen 12 mR Blue Marlin on kookkain suomalainen metrivene (kuva Blue Marlin)

Valöörisääntö ei ottanut huomioon veneiden kokonaispituutta eikä painoa, joten veneiden suunnittelu muuttui vähitellen hyvin aggressiiviseksi. Mittasäännön optimiksi muodostui vene, jonka vesilinja paikallaan kelluessa oli mahdollisimman lyhyt, mutta piteni välittömästi veneen kallistuessa ja joka oli kevyt mutta vakaa. Tämä saavutettiin pidentämällä steevien ylityksiä ja tekemällä veneistä runkojäykkiä, toisin sanoen matalia ja leveitä. Nykyisinkin suosittu E-Scow on tulosta tästä kehityksestä.

Kehitystä pyrittiin suitsemaan amerikkalaisella säännöllä, joka huomioi myös veneen painon. Kiinteän jakajan tilalle tuli uppouma, jolloin veneen paino pienensi mittalukua. Sääntö hyväksyttiin 1903, mutta ei saavuttanut suurtakaan kansainvälistä suosiota, vaikka se toimikin jonkin aikaa America's Cupin mittasääntönä. Vaikuttavimpana tuloksena olivat J-luokan veneet, jotka syöksivät venesuunnittelua eteenpäin muun muassa alumiinimastojen osalta jo vuonna 1930.

Valööri- ja amerikkalaisen säännön jälkeen Suomessa yhteistä mittasääntöä lähdettiin kehittämään yhdessä ruotsalaisten seurojen kanssa ja näin syntyivät saaristoristeilijäluokat. Näissä tärkein mittatekijä on purjepinta-ala, joka vaihtelee pienistä 22 neliöisistä valtaviin 150 neliöisiin veneisiin. Purjepinta-alan lisäksi kullekin kokoluokalle määrättiin pienin kajuutan koko ja vähimmäispaino, jotka rajoittivat suunnittelun äärimmäisyyksiä. Etenkin pienemmät seurat, kuten HSS tekivät 1910-luvulla työtä edistääkseen saaristoristeilijöiden suosiota ja etenkin kakskakkosia rakennettiin paljon.

Kaikki saaristoristeilijät ovat ruffattuja ja ne tunnistaa modernimmista mittaluokista suurista ylityksistään. Nämä tekivät veneistä vauhdikkaita, mutta niiden merikelpoisuus oli heikkoa. Veneet olivat todellakin vain saaristoristeilijöitä, niitä ei ollut tarkoitettu avomerelle.

Saaristoristelijät jäivätkin pääasiallisesti Itämeren alueen ilmiöksi. Saman aikaisesti yhteisen kansainvälisen säännön kehitys jatkui toisaalla ja vähitellen kansainvälinen mittasääntö, eli niin kutsutut metriluokat, yleistyi. Sääntö vahvistettiin 1908 ja saman vuoden Olympialaisissa Lontoossa 12 mR -veneet olivat virallisena kisaluokkana.

Modernit 5.5 m -luokan veneet ovat kilpaveneiden kehityksen eturintamassa (kuva Jorma Rautapää)

Kansainvälisellä mittasäännöllä pyrittiin nimenomaan ohjaamaan veneiden suunnittelua rakenteellisesti kestävämpään suuntaan. Mittasääntöön lisättiin vannemitat, joilla mitattiin rungon ympärysmittaa määrätyistä pisteistä, sekä minimivaatimukset leveydelle ja vapaalaidan korkeudelle. Vannemitalla veneisiin saatiin enemmän pyöreyttä, joka eliminoi jollamaiset pintaliitäjät ja leveys- ja vapaalaitavaatimuksilla saatiin parannettua merikelpoisuutta. Ulkonäöltään metriveneet ovat tyypillisesti aikaisempien mittasääntöjen veneitä tukevarakenteisempia ja suurimpia mittaluokkia lukuunottamatta kajuutattomia. Nykyisin kuvaa sekoittaa se, että monet veneistä ruffattiin 1960-1970 -luvuilla.

Metrisäännön lisäksi suurimpien luokkien rekisteröinti sidottiin Lloyd'sin rekisterin sääntöihin, joka ohjasi osaltaan veneiden rakenteellista kestävyyttä. Tämän tunnuksena isommissa metriluokissa tunnuksena on R-kirjain (mR). Nimestään huolimatta metriluokkien tunnus ei viittaa veneen pituuteen, vaan on tunnusluku eri tekijöistä, kuten jo valöörisäännössä. Lisäksi eri metriluokkien ja eri aikakausien metriluokkien laskentakaavat eroavat toisistaan.
 
Kansainvälinen sääntö löi itsensä läpi Suomessa vasta noin vuonna 1921, jolloin laskettiin vesille ensimmäiset suuret, uuden säännön mukaan rakennetut, metriveneet. Veneitä rakennettiin alussa etenkin suurempiin luokkiin kahdeksan metrisistä aina suuriin 23 metrisiin asti. Ajan kuluessa siirryttiin pienempiin luokkiin ja tänä päivänä veneitä rakennetaan eniten viisvitosiin ja paraolympialaisten pieneen 2,4 mR -luokkaan, mutta sekä kutosiin että kaseihin rakennetaan edelleen jonkin verran uusia replikoita vanhoista veneistä

Määrällisesti suurimpia metriluokkia ovat 5.5 m, 6 mR, 12 mR ja 8 mR. Näillä neljällä luokalla on myös omat luokkansa moderneille konstruktioille, joissa sallitaan lasikuidun ja alumiinin käyttö rakennusmateriaalina sekä jaettu lateraalipinta, eli kölistä erotettu peräsin. Vuodesta 1956 vuoteen 1987 America's Cup kilpailtiin 12 mR-luokan veneillä, jona aikana metriveneiden suunnittelu eteni vauhdilla. Moderneja metriveneitä ovat piirtäneet muun muassa Olin Stephens, Pelle Petterson ja Ben Lexcen.

Kansainvälinen sääntö onkin vanhoista mittasäännöistä ainoa, johon edelleen suunnitellaan uusia veneitä. Tätä kautta metriluokat ovat yhä tiukasti mukana kilpapurjehduksen kehityksessä. Viimeisen sadan vuoden aikana kansainvälinen sääntö on osoittanut laajan sovellettavuutensa ja uudistumiskykynsä. Metrisääntö on edelleen ajankohtainen ja siihen piirretyt tuhannet veneet edustavat sitä ainutlaatuista suunnittelutaitoa joka säännön toteuttaminen on kunakin aikana vaatinut.


Lähteet:
Leino, Klippi ja Aromaa, Purjehtivat klassikot
Liewendahl, Alfthan ja Barck, Sexornas jakt
Ramsay, Purjehtijan muistelmia
Pacius, Purjehdusmuistelmia