Vähän hiilenä

Tiistaina 11.6 sattunut tulipalo HSS:n isännöimällä Liuskasaarella sotkee tänä vuonna monen klassikkovenekunnan purjehduskauden. Vaikka kaikki klassikot ilmeisesti selvisivät palosta korkeintaan pintavahingoilla, tuhoutui vajassa kymmenien veneiden purjeet ja monesta veneestä myös masto ja muut varusteet. Erityisen pahasti tulipalo iski viitosluokkaan, jonka veneistä moni oli vasta laskettu vesille ja näin ollen mastot olivat edelleen vajassa. Palanut rakennus oli vanhin HSS:n rakennuksista, sen perustukset oli asetettu vuonna 1900.

Muun muossa näitä purjeita ei tarvitse enää katsella

Meidän venekunnassamme tilanteen etenemistä seurattiin tuona iltana sydän kylmänä, sillä Kisenin laituripaikka oli ensimmäisenä palaneen vajan vieressä. Paikan päältä nähtyjen kuvien perusteella pystyimme vain sanomaan, että masto näkyy edelleen, mutta oletus oli, että vene palaa takaisin telakalle. Siinä määrin hurjana ja lähellä venettä tulipalo roihusi. Seuraavan aamun tunnelmia, kun menimme katsomaan tilannetta, ei toivo kenellekään.

Liuskasaaren Itävaja paloi lähes maantasalle

Yllätys oli melkoinen, kun vene löytyi laiturista pääosin vaurioitumattomana. Tarkempi katsastus on edelleen tekemättä ja on epäselvää esimerkiksi kuinka paljon palo on kuivattanut runkoa tai haurastuttanut köysiä, mutta joka tapauksessa vauriot ovat merkittävästi vähäisempiä, kuin mitä odotimme.

Kisen palon jälkeisenä aamuna

Sen sijaan veneen varusteiden osalta tappiot olivat juuri sitä mitä odotimmekin. Pitkän kunnostusprojektin aikana kokoamamme runsas purjevarustus sekä kaikki veneen varusteet, korjaustöihin hankitut työkalut ja varaosat tuhoutuivat. Tuho oli siinä määrin totaalinen, että emme edes tunnistaneet oman kaappimme paikkaa rakennuksen raunioista.

Nyt tavoitteena on kuluvan purjehduskauden turvaaminen ja uusien purjeiden hankkiminen. Kaikeksi onneksi muut viisvitosvenekunnat ovat lupautuneet lainaamaan meille purjeita, jotta pääsemme takaisin vesille. Pidemmällä aikavälillä tarvitsemme kuitenkin uudet omat purjeet. Vakuutuksesta tuskin saamme rahaa uuteen purjekertaan, joten etsimme ensi sijaisesti hyväkuntoisia käytettyjä purjeita. Etenkin itseskuuttaavat fokat ja slöörispinaakkerit tuntuvat olevan kiven alla. Jos tiedät sopivista purjeista soita Matiakselle (040 5900 313)!

Tärkeintä on kuitenkin, että itse vene selviytyi ja siitä kuuluu kiitos Pelastuslaitoksen fiksulle toiminnalle. Tulipalon voimakkuudesta oli selvää, ettei rakennusta voida pelastaa. Sen sijaan palomiehet ilmeisesti keskittyivät hillitsemään paloa siitä päästä rakennusta, jonka läheisyydessä veneet olivat.  Tämä varmasti pelasti monta venettä suuremmilta vahingoilta ja venekuntaa harmailta hiuksilta.

Tämä olikin jo toinen tulipalo josta Kisen on selvinnyt. Hiukan ennen kuin me hankimme veneen oli se juuri selvinnyt viereisen moottoriveneen palosta. Silläkin kertaa vahingot olivat vähäisiä. Toivotaan, ettei kolmatta kertaa koskaan tule!

Viisvitosia oman kodin sisustukseen

Kaiken maailman merimiesraitakuosit ja tähtityynyt ovat jo kauan sitten saaneet ehdottoman porttikiellon meidän sisustukseemme. Minunkin mielestäni raita menee paidassa ja tähti siinä yhdessä purjeessa, mutta siinä se. Pieni särö hienoon konsensukseen syntyi kuitenkin, kun törmäsimme hienoihin Regatta- ja Merituuli-sisustuskankaisiin.

Regatta-kankaassa on kuvattu viisvitosten lähtö vuodelta 1961 (kuva Vallila Interior)

Vallila Interiorin keväällä 2011 julkistetussa sarjassa on useampia tunnelmallisia Caj Bremerin mustavalkokuvia luonnosta ja Helsingistä, mutta myös kaksi kuvaa NJK:n 100-vuotisjuhlaregatasta viidenkymmenen vuoden takaa.

Juttelin lyhyesti Vallilan edustajan kanssa, eikä heillä ilmeisesti ollut mitään aavistusta, miten ajankohtaisia kuvat olivat juuri viime kesänä, kun NJK vietti jälleen juhlavuottaan ja viisvitosten MM-kisat pidettiin pitkästä aikaa Helsingissä.

Star-vene ja Helsingin Eteläsataman siluetti Merituuli-kankaassa (kuva Vallila Interior)

Myös sarjan muut kuvat ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia. Caj Bremer kuuluu yhdessä Volker von Boninin kanssa niihin vanhan polven Helsingin kuvaajiin, joiden kuvia on aina mukava selailla. Se, että seassa on aina joskus joku venekuvakin ei haittaa.

Tässä ei kannata kuitenkaan vetää sitä päätelmää, että meille olisi mitään venekankaita ihan vielä tullut. Jos muita sisustajia kiinnostaa, niin kankaat ovat mukana myös tämän kevään mallistossa.

Ingmar Nylundin 8 mR Top

Leikkimielinen Ingmar Nylundin entisten veneiden metsästys on päättynyt, kun Nylundin tiettävästi ensimmäinen vene 8 mR Top löytyi Hollannista. Ensimmäinen vinkki Top:ista löytyi Purjehtivat klassikot -kirjasta, jossa on kuva veneen mittakirjasta. Siitä eteenpäin veneen jäljittäminen oli vaikeampaa, sillä Top:in purjenumero L-2 on nykyään Sagittalla.

8 mR FIN-002 Top mahdollisesti Sandhamnissa 1937 (kuva Ruotsin valtion merimuseot)

Lopulta pääsimme oikeille jäljille Suomen 8 mR -liiton avustuksella - jostain kaivettiin vanha kasiluettelo International Eightmetre Class Register 1906 - 1992, josta selvisi että Top oli alunperin Johan Ankerin Fritjof Larsenille suunnittelema Varg III vuodelta 1927.

Tämän vinkin perusteella nykyinen omistaja löytyi nopeasti. Varg purjehtii nykyisin vanhalla nimellään Hollannissa purjenumerolla N-24. Veneen omistaa kymmenen ystävyksen perustama yhdistys, joka purjehtii ja kilpailee veneellä IJsselmeerissä.

Yhdistys hankki veneen Ruotsista, jossa vene purjehti numerolla S-32, vuonna 1993. Varg oli kurjassa kunnossa ja seuraavien vuosien aikana runko kunnostettiin ja valkoisen maalin tilalle vaihdettiin lakka. Vuonna 1999 veneeseen tehti kansiremontti, jossa alkuperäinen kansi-layout palautettiin.

Nykyisen omistajan mukaan Nylund osti veneen veljensä kanssa Norjasta vuonna 1935, jossa sen nimenä oli Top VI ja omisti veneen vuoteen 1968 asti, jolloin vene myytiin Ruotsiin. Nämä tiedot ovat epävarmoja, sillä vuoden 1993 kasirekisterin mukaan Nylund olisi omistanut veneen vuodesta 1927 vuoteen 1947. Aikaisemmin mainittu mittakirja oli päivätty vuodelle 1935.

Tähän mennessä löydetyt Nylundin entiset veneet ovat:

• 40 m² saaristoristeilijä Gun
• 8 mR Top, L2, Johan Anker, 1927
• 6 mR Toy, L44, Gösta Kyntzell, 1938
• 6 mR Irma, L3, Birger Slotte, 1943
• 5,5 m Vistra, L9, Arvid Laurin, 1952
• 5,5 m Kisen, L15, Gösta Kyntzell, 1954
• S&S 1710 Palomita, L172, Sparkman and Stephens, 1969

Jos tiedät enemmän Top:ista tai muista Nylundin entisistä veneistä niin jätä kommentti tähän kirjoitukseen, tai laita meille sähköpostia. Metsästys jatkukoon!

Kisen lyhyesti

Alla oleva esittely on kirjoitettu Suomen 5.5 m yhdistyksen ja Mahogany Yachting Societyn yhteiselle osastolle vuoden 2012 Venemessuilla. Tekstissä kerrataan tiiviisti Kisenin historia tähän mennessä ja kuvaillaan viime vuosien aikana toteutetun peruskorjauksen vaiheet. 

Kisen ennen peruskorjauksen aloitusta vuonna 2008

Kansainvälinen 5.5 m FIN-15 Kisen on Gösta Kyntzellin suunnittelema ja Wileniuksen venetelakan vuonna 1954 rakentama mahonkinen kilpavene. Kisen on rakennettu alunperin kauppias Ingmar Nylundille, joka purjehti veneellä 1960-luvun alkuun asti. Vuosikymmenten aikana Kisen on purjehtinut muun muassa Benita ja Nika-nimisenä.

• Ingmar Nylund, NJK, 1954-1961, Kisen
• Sergei Belajeff, HSS, 1961-1963, Benita
• Bertil ja Lars-Petter Godenhielm, NJK, 1963-1987, Benita
• Jouni Mikonsaari, SaVK, 1987-1989, Nika
• Juha Halme, KPS, 1989-1997, Benita
• Mare Ruokonen, SaVK, 1997-?, Benita
• Pekka Kassila, ?, ?-2008, Benita 

Löydettäessä loppukesästä 2008 Kisen oli selvinnyt viereisen veneen tuhonneesta tulipalosta juuri ja juuri, mutta menettänyt samalla suojatelttansa. Veneen peitteet olivat sulaneet paikoin kylkeen kiinni, teltan tukirakenne oli kumossa ja veneen runko pahasti sateiden kastelema. Aikaisemmin aloitettu korjausurakka oli jäänyt kesken ja oli selvää, että pakkasten tullessa veneen kunto tulisi nopeasti huononemaan vakavasti.

Veneen peruskorjaus kattoi kaikki puurakenteet

Syksyn 2008 aikana veneen korjaamiseksi koottiin konsortio, tarvittavat korjaustyöt arvioitiin nopeasti ja lopulta vene päätettiin ostaa ja aloittaa korjausurakka. Alkuperäisen suunnitelman mukaan ainoastaan veneen deadwood ja pilssin laudoitus vaatisi akuuttia kunnostusta, muilta osin korjaukset voitaisiin tehdä myöhemmin.

Kuten puuveneiden kanssa usein käy, arviot olivat kaukana oikeasta. Todelliset vauriot paljastuivat töiden edetessä ja lopulta niin deadwood ja pilssin laudoitus kuin kölitukit, peräsin ja koko kansi jouduttiin rakentamaan uudestaan. Samalla vaihdettiin kaikki veneen painokaaret ja merkittävä osa perän laudoituksesta sekä kunnostettiin keularanka.

Lyhyesti sanottuna entiselleen jäi vain veneen lyijyköli, ja siitäkin vaihdettiin kölipultit. Kaiken kaikkiaan korjaustöihin on kulunut neljättä vuotta ja satoja tunteja talkootyötä.

Kisen loppusyksystä 2011 pohjalakattuna ja -maalattuna

Vuoden 2012 alussa merkittävimmät rakenteelliset korjaukset ovat valmiina ja kevään aikana venettä valmistellaan purjehduskuntoon. Tärkeimpiä jäljellä olevia työvaiheita ovat pintakäsittelyn viimeistely, maston kunnostus ja veneen heloitus. Näistä kirjoitetaan lisää töiden jatkuessa, kun pakkaskauden tuoma talviloma päättyy.

Suunnitelmien mukaan Kisen lasketaan vesille kaudella 2012 ja vene tulee päiväpurjehdus- ja kilpailukäyttöön Helsinkiin. Kisenin kunnostustöiden ja tulevien purjehdusten lisäksi tässä blogissa käsitellään puuveneilyä nykypäivänä, puuveneiden ja niiden suunnittelijoiden historiaa sekä esitellään myytävänä olevia viisvitosia. Eri teemoja voit selailla kätevästi tekstien alta löytyvien tunnisteiden avulla.

Ilmoittaudu myös veneen omalle gastilistalle Facebookissa!

Ohlsonin veljesten suunnittelema Remi myynnissä

Carl-Erik ja Einar Ohlsonin suunnittelema FIN-41 Remi on myynnissä. Veneen alkuperäinen nimi on Sünnschien ja se on rakennettu kilpailemaan Saksan olympiapaikasta Tokion olympialaisissa vuonna 1964. Olympiakarsinnoista voittajana selvisi Herbert Reichin G-12 Subbnboana, mutta Sünnschienin tilaaja Rudolf Harmsdorf kilpaili veneellä 1970-luvulle asti. Harmsdorfin parhaat arvokisasaavutukset Sünnschienillä olivat MM-kilpailujen neljäs sija vuonna 1965 ja toinen sija vuonna 1966. Vuoden 1968 olympialaisissa Harmsdorf sijoittui neljänneksi Britton Chance Jr:n piirtämällä samannimisellä veneellä.

FIN-41 Remi, kisavalmis 1960-luvun klassikkoviisvitonen (kuva Anssi Kienanen)

Remi on rakennettu Schelinin veljesten omistamalla Kungsörsin telakalla Ruotsissa. Tuohon aikaan telakalla rakennettiin paljon koti- ja ulkomaisten suunnittelijoiden veneitä myös vientiin. Lasikuituveneiden yleistymistä edeltänyt aika oli monille Pohjoismaisille puuvenetelakoille kultaista, nopean kasvun ja kansainvälistymisen aikaa. Kungsörsin telakka rakensi paljon etenkin ruotsalaisten Ohlsonin veljesten suunnittelemia viisvitosia. Samaan aikaan Vatorin telakalla Suomessa 5.5 m-veneiden suunnittelutyö oli jo siirtynyt amerikkalaisten C. Raymond Huntin ja Bill Ludersin käsiin. Kaikkiaan Kungsörsin telakalla rakennettin 1950-1960 -luvuilla 28 viisvitosta, josta merkittävä osa vientiin.

Remi kuuluu Ohlsoneille poikkeukselliseen kolmen veneen sarjaan, joista ensimmäinen myytiin Italiaan (ITA-046 Twins XIII) ja viimeinen Tanskaan (DEN-011 Web III). Kaksi sisaruksista kohtasi pian rakentamisen jälkeen uudelleen, sillä Paul Elvströmin purjehtima vene, jolle Rudi Harmsdorf hävisi vuoden 1966 MM-kisoissa, oli nimenomaan Web III.

Rudolf Harmsdorf myi Sünnschienin Ruotsin länsirannikolle 1970-luvun alussa ja samalla vene nimettiin ensin Västkust Scallala:ksi ja myöhemmin Remi II:ksi. Vene säilyi malliltaan kilpaveneenä eikä sitä koskaan ruffattu, mutta sitä käytettiin lähinnä päiväpurjehduksiin. Eri omistajien kautta vene siirtyi lopulta Tukholman alueelle, josta Kimmo ja Anssi Kienanen toivat veneen Suomeen vuonna 1993.

Kienaset varustivat Remin uudelleen kilpakuntoon ja vene kilpaili aktiivisesti koko 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun. Veneen merkittävin arvokisasaavutus tältä ajalta on klassisten veneiden MM-pronssi vuodelta 1995. Vuosina 1993-1996 Remi osallistui 32 viisvitosluokan lähtöön, joista veneellä on 1 ensimmäinen, 2 toista ja 13 kolmatta sijaa.

Remi on hyvässä purjehduskunnossa ja monet kalleimmista remonteista on jo tehty; emäpuu on korjattu vuonna 1996 ja perästeevi sekä peräsin vuosina 2004-2005. Lisäksi masto on vaihdettu vuonna 2008.

Vuoden 1968 Euroopan mestaruuskisat

Viisvitosten kansainvälisen liiton sivuilta löytyi mainiota piristystä talven synkimpään aikaan. Tiukan agenttijatsin säestämät vuoden 1968 Euroopan mestaruuskisat Sveitsin Neuchatelista tuovat tuulahduksen kesästä, ja vanhoista hyvistä ajoista!

Videoissa näkyy kymmenittäin hienoja 1960-luvun Ludersin, Chance Jr:n ja Ohlsonin veljesten suunnittelemia veneitä, kuten SUI-074 Artemis V, GER-17 Sünnschien ja SUI-88 Toucan VIII. Etenkin Artemis V, jossa on erikoiset ikkunat kyljissä ja Luders-veneille tyypillinen kapea peräpeili, saa suuren osan kameran huomiosta. Artemis V peruskorjattiin muutama vuosi sitten ja purjehtii nykyisin nimellä Subbnboana. Samannimisenä vene oli Saksan edustajana vuoden 1964 olympialaisissa Tokiossa.
 

Etenkin ensimmäisen osan vesillelaskukuvissa näkyvät hyvin veneiden varsin modernit piirteet, kölit ovat kaventuneet mittasäännön sallimaan minimiin, niissä on selvä bulbi alhaalla ja steevien ja kölin kulma on terävä. Useimmissa veneissä on negatiivinen peräpeili ja peräsinpinnat on laskettu kannen alle pois levangin tieltä. Uusimmissa veneissä, kuten Britton Chance Jr:n suunnittelemassa SUI-91 Skylla II:ssa, keulasteevissä on jo selvä kulma hiukan vesilinjan yläpuolella. Tämä piirre on sittemmin muodostunut standardiksi moderneissa kilpaveneissä.

Vuonna 1968 veneet alkavat olla siinä maksimissa, mihin klassisella mittasäännöllä päästiin. Parin vuoden päästä viisvitosiin tuli jo jaettu lateraalipinta, kun mittasääntöä uudistettiin ensimmäisen kerran, ja syntyi viisvitosten evoluutioluokka.

Metriluokat - puuveneiden moderni eliitti

Kilpapurjehdus on aina paininut saman ongelman kanssa - kuinka erilaiset veneet voivat kilpailla tasavertaisesti. Nykyisin suosittu ratkaisu on muiden muassa ORC, joka nojaa voimakkaasti VPP-nopeuden arviontiohjelmistoihin. Ongelma ja erilaiset ratkaisut edeltävät kuitenkin tietokoneiden aikaa.

Ensimmäisiä ratkaisuehdotuksia Suomessa oli NJK:n 1887 esittelemä valöörisääntö, jonka mukaan veneet luokiteltiin purjepinta-alan ja vesilinjan pituuden mukaan. Valöörisääntö oli läheistä sukua Seawanhaka-seuran säännölle, joka toimi America´s Cupin mittasääntönä kilpailun alkuvuosina.

Valöörisäännön laskentakaava oli muotoa vesilinja x purjepinta-ala / 150, näin Kisenin valööriluku olisi ollut (LWL 7,44 x SA 28,6 / 150) hiukan yli 1,4. Omana aikanaan valööriveneet mitattiin usein aivan eri luokassa, sillä veneet olivat kookkaita ja kantoivat uskomatonta määrää purjeita. NJK:n voittajaveneen Judithin haastajaksi rakennettu Endymion vuodelta 1890 oli valööriluvultaan yli 13.

Yli kaksikymmenmetrinen 12 mR Blue Marlin on kookkain suomalainen metrivene (kuva Blue Marlin)

Valöörisääntö ei ottanut huomioon veneiden kokonaispituutta eikä painoa, joten veneiden suunnittelu muuttui vähitellen hyvin aggressiiviseksi. Mittasäännön optimiksi muodostui vene, jonka vesilinja paikallaan kelluessa oli mahdollisimman lyhyt, mutta piteni välittömästi veneen kallistuessa ja joka oli kevyt mutta vakaa. Tämä saavutettiin pidentämällä steevien ylityksiä ja tekemällä veneistä runkojäykkiä, toisin sanoen matalia ja leveitä. Nykyisinkin suosittu E-Scow on tulosta tästä kehityksestä.

Kehitystä pyrittiin suitsemaan amerikkalaisella säännöllä, joka huomioi myös veneen painon. Kiinteän jakajan tilalle tuli uppouma, jolloin veneen paino pienensi mittalukua. Sääntö hyväksyttiin 1903, mutta ei saavuttanut suurtakaan kansainvälistä suosiota, vaikka se toimikin jonkin aikaa America's Cupin mittasääntönä. Vaikuttavimpana tuloksena olivat J-luokan veneet, jotka syöksivät venesuunnittelua eteenpäin muun muassa alumiinimastojen osalta jo vuonna 1930.

Valööri- ja amerikkalaisen säännön jälkeen Suomessa yhteistä mittasääntöä lähdettiin kehittämään yhdessä ruotsalaisten seurojen kanssa ja näin syntyivät saaristoristeilijäluokat. Näissä tärkein mittatekijä on purjepinta-ala, joka vaihtelee pienistä 22 neliöisistä valtaviin 150 neliöisiin veneisiin. Purjepinta-alan lisäksi kullekin kokoluokalle määrättiin pienin kajuutan koko ja vähimmäispaino, jotka rajoittivat suunnittelun äärimmäisyyksiä. Etenkin pienemmät seurat, kuten HSS tekivät 1910-luvulla työtä edistääkseen saaristoristeilijöiden suosiota ja etenkin kakskakkosia rakennettiin paljon.

Kaikki saaristoristeilijät ovat ruffattuja ja ne tunnistaa modernimmista mittaluokista suurista ylityksistään. Nämä tekivät veneistä vauhdikkaita, mutta niiden merikelpoisuus oli heikkoa. Veneet olivat todellakin vain saaristoristeilijöitä, niitä ei ollut tarkoitettu avomerelle.

Saaristoristelijät jäivätkin pääasiallisesti Itämeren alueen ilmiöksi. Saman aikaisesti yhteisen kansainvälisen säännön kehitys jatkui toisaalla ja vähitellen kansainvälinen mittasääntö, eli niin kutsutut metriluokat, yleistyi. Sääntö vahvistettiin 1908 ja saman vuoden Olympialaisissa Lontoossa 12 mR -veneet olivat virallisena kisaluokkana.

Modernit 5.5 m -luokan veneet ovat kilpaveneiden kehityksen eturintamassa (kuva Jorma Rautapää)

Kansainvälisellä mittasäännöllä pyrittiin nimenomaan ohjaamaan veneiden suunnittelua rakenteellisesti kestävämpään suuntaan. Mittasääntöön lisättiin vannemitat, joilla mitattiin rungon ympärysmittaa määrätyistä pisteistä, sekä minimivaatimukset leveydelle ja vapaalaidan korkeudelle. Vannemitalla veneisiin saatiin enemmän pyöreyttä, joka eliminoi jollamaiset pintaliitäjät ja leveys- ja vapaalaitavaatimuksilla saatiin parannettua merikelpoisuutta. Ulkonäöltään metriveneet ovat tyypillisesti aikaisempien mittasääntöjen veneitä tukevarakenteisempia ja suurimpia mittaluokkia lukuunottamatta kajuutattomia. Nykyisin kuvaa sekoittaa se, että monet veneistä ruffattiin 1960-1970 -luvuilla.

Metrisäännön lisäksi suurimpien luokkien rekisteröinti sidottiin Lloyd'sin rekisterin sääntöihin, joka ohjasi osaltaan veneiden rakenteellista kestävyyttä. Tämän tunnuksena isommissa metriluokissa tunnuksena on R-kirjain (mR). Nimestään huolimatta metriluokkien tunnus ei viittaa veneen pituuteen, vaan on tunnusluku eri tekijöistä, kuten jo valöörisäännössä. Lisäksi eri metriluokkien ja eri aikakausien metriluokkien laskentakaavat eroavat toisistaan.
 
Kansainvälinen sääntö löi itsensä läpi Suomessa vasta noin vuonna 1921, jolloin laskettiin vesille ensimmäiset suuret, uuden säännön mukaan rakennetut, metriveneet. Veneitä rakennettiin alussa etenkin suurempiin luokkiin kahdeksan metrisistä aina suuriin 23 metrisiin asti. Ajan kuluessa siirryttiin pienempiin luokkiin ja tänä päivänä veneitä rakennetaan eniten viisvitosiin ja paraolympialaisten pieneen 2,4 mR -luokkaan, mutta sekä kutosiin että kaseihin rakennetaan edelleen jonkin verran uusia replikoita vanhoista veneistä

Määrällisesti suurimpia metriluokkia ovat 5.5 m, 6 mR, 12 mR ja 8 mR. Näillä neljällä luokalla on myös omat luokkansa moderneille konstruktioille, joissa sallitaan lasikuidun ja alumiinin käyttö rakennusmateriaalina sekä jaettu lateraalipinta, eli kölistä erotettu peräsin. Vuodesta 1956 vuoteen 1987 America's Cup kilpailtiin 12 mR-luokan veneillä, jona aikana metriveneiden suunnittelu eteni vauhdilla. Moderneja metriveneitä ovat piirtäneet muun muassa Olin Stephens, Pelle Petterson ja Ben Lexcen.

Kansainvälinen sääntö onkin vanhoista mittasäännöistä ainoa, johon edelleen suunnitellaan uusia veneitä. Tätä kautta metriluokat ovat yhä tiukasti mukana kilpapurjehduksen kehityksessä. Viimeisen sadan vuoden aikana kansainvälinen sääntö on osoittanut laajan sovellettavuutensa ja uudistumiskykynsä. Metrisääntö on edelleen ajankohtainen ja siihen piirretyt tuhannet veneet edustavat sitä ainutlaatuista suunnittelutaitoa joka säännön toteuttaminen on kunakin aikana vaatinut.


Lähteet:
Leino, Klippi ja Aromaa, Purjehtivat klassikot
Liewendahl, Alfthan ja Barck, Sexornas jakt
Ramsay, Purjehtijan muistelmia
Pacius, Purjehdusmuistelmia

Arvid Laurinin Vis-a-vis myynnissä

Arvid Laurinin suunnittelema ja Wileniuksen telakalla rakennettu FIN-009 Vis-a-vis on myynnissä Suomenlinnassa. Ingmar Nylundille talvella 1951-52 rakennettu Vistra oli viimeinen Helsingin olympialaisiin valmistunut suomalainen viisvitonen. Vene ei menestynyt olympialaisten karsinnoissa, mutta sillä on vahva sukutausta, joka edelleen näkyy sen kisatuloksissa.

Vis-a-vis:n suunnitellut Arvid Laurin oli Helsingin olympialaisten alla kuuma nimi purjevenepiireissä. Laurin oli niittänyt jo aikaisemmin mainetta rohkeilla ja kokeellisilla vitosillaan, jotka veivät kilpavenesuunnittelua vahvasti eteenpäin, mutta keräsivät myös kritiikkiä epätavanomaisuudellaan.


FIN-009 Vis-a-vis Suomenlinnan pursiseuran satamassa

Ehkä tunnetuin Laurinin vene on kosterimallinen ja kutteririkattu 5 m-luokan vene SWE-035 Gullmar II, joka oli rohkea irtiotto luokan perinteistä, mutta vähemmän menestyksekäs. Myöhemmin rakennetussa SWE-066 Gullmar III:ssa näkyy jo selvästi Laurinille tyypilliset linjat ja vene menestyi viitosluokassa erinomaisesti. Lopullisesti Laurin lunasti paikkansa 6 mR-luokan veneellä SWE-062 Trickson VI, joka voitti NJK:n Kultapokaalin vuonna 1950.

Kun Kansainvälinen purjehtijaliitto vahvisti 5.5 m-luokan Arvid Laurin alkoi nopeasti suunnittelemaan veneitä myös tähän mittasääntöön. Kaikkiaan kymmenen seitsemästätoista Ruotsissa ennen Helsingin olympialaisia rakennetusta viisvitosesta oli Laurinin käsialaa. Itse kisoihin osallistui kaksi Laurinin venettä, portugalilaisten vuokraama SWE-001 Sjöhäxa ja Suomen FIN-010 Teresita. Vuonna 1956 Laurinin piirtämä SWE-024 Rush V voitti Melbournen olympialaiset.


Vis-a-vis:n linjat ovat tunnistettavaa Laurinia

Olympialaisten jälkeen Vis-a-vis kilpaili ahkerasti Peter Tallbergin omistuksessa ja vene pysyi radoilla 1990-luvun loppuun asti eri omistajien kipparoimana. Vuosien 1986-96 ranking-kisoissa Vis-a-vis:llä on 17 lähdössä 6 ensimmäistä sijaa, 6 toista sijaa ja 4 kolmatta sijaa ja vuosien 1989-98 Kruunuvuorenselän regatassa 11 lähdössä 2 ensimmäistä sijaa, 4 toista sijaa ja 3 kolmatta sijaa.

Viime vuodet Vis-a-vis on ollut pääosin päiväpurjehduskäytössä. Venettä on huollettu hyvin ja viimeisen kymmenen vuoden aikana merkittävä osa rungon saumoista on rimoitettu ja veneeseen on rakennettu uusi vanerikansi. Samalla joskus aikaisemmin rakennettu kansihytti purettiin.

Viisvitosia Saksassa

Saksassa klassikkopurjehdus, ja sen mukana vanhat viisvitoset, ovat olleet nousussa jo pidempään. Saksaan on ostettu paljon eri luokkien klassikoita muun muassa Ruotsista. 5.5 m -luokassa Saksassa kunnostetaan paljon myös vanhempia, ennen 1960-lukua rakennettuja veneitä. Näillä veneillä ei ehkä suuremmin pärjää uudemmille veneille, mutta niiden arvo onkin oman aikansa historiassa.



Muutama vuosi sitten kauniisti restauroidusta GER-026 Willy Lehmann:ista (entinen GO-16) on Youtubessa purjehduspätkä, jossa vauhti näkyy kivasti, vaikkei videossa mitään oikeastaan tapahdukaan. Muistakaa kuitenkin kytkeä äänet pois, sillä ääninauhalla ei ole muuta kuin tuulen rahinaa mikrofonissa. Sitä ei jaksa kauan kuunnella.

Willy Lehmann on käynyt myös Suomessa ja osallistui yhdessä GER-031 Aero:n kanssa vuoden 2002 MM-kisoihin Helsingissä. Willy Lehmann on saanut nimensä suunnittelijaltaan, joka piirsi ja rakensi suuren osan DDR:n viisvitosista Gebrüder Lehmann -veneveistämössä Woltersdorfissa, lähellä Berliiniä. Sekä Aero että Willy Lehmann ovat modifioituja klassikoita, eli niissä on jälkikäteen erotettu peräsin kölistä.

Nykyisin 5.5 purjehdus keskittyy Saksassa Itämeren rannikolle Rostockiin, mutta kisoja on myös Berliinissä, Hampurissa ja Bodenseen alueella. Joitain tällä hetkellä käynnissä olevia kunnostushankkeita ovat esimerkiksi GER-059 Herz Dame, vuodelta 1959 (ent. GO-04) ja GER-043 Bellatrix, vuodelta 1958 (ent. GO-03). Nämä ja muut entiset itäsaksalaiset veneet tunnistaa varsin menevästä GO-purjetunnuksesta :)

Merelle - huvipurjehduksen hurmaa 150 vuotta

Nyländska Jaktklubbenin 150-vuotisjuhlan kunniaksi Helsingin kaupunginmuseon Hakasalmen huvilassa avataan 27. toukokuuta näyttely nimeltä "Merelle - 150 vuotta purjehdusta Helsingissä".

Näyttely kattaa koko Hakasalmen huvilan. Huvilan alakerran näyttely käsittelee navigointia, merisäätä, vedenalaisia maisemia ja Itämeren ympäristönsuojelua. Yläkerran näyttely on omistettu purjehdukselle, pursiseuroille ja purjehtijoille.


NJK:n monivuotinen kommodori Henrik Ramsay ja rouva Ramsay Sandhamnissa (kuva Oscar Norberg, Statens Maritima Museer)

Näyttelyssä on esillä valokuvia tunnetuista purjehtijoista ja kuuluisista veneistä. Purjeveneet ovat näyttelyssä tärkeässä osassa, veneitä, niiden rakennetta ja rakentamista esitellään piirrustuksin, mallein ja valokuvin.

Näyttelyn fokuksessa on myös tänä vuonna 150-vuotta täyttävä NJK, joka on Helsingin vanhin pursiseura. Seuran vaiheita käsitellään näyttelyssä laajasti. Samalla kerrotaan myös alueen muiden pursiseurojen historiasta ja esitellään monin paikoin jo täyttömaiden alle jäänyttä Helsingin edustan saaristoa. Tänä päivänä näiden saarten huvilat, kalastajamajat ja satamat elävät enää vain valokuvissa.

Merelle-näyttelyyn on yleisöopastus torstaina 9. kesäkuuta kello 17.30. Kannustan kaikkia Kisen-blogin lukijoita tulemaan paikalle silloin!

Yllä olevan tekstin lähteenä Helsingin kaupunginmuseon asiakaslehti Sofia 1/2011.

Vanhoja muistellen

Ensi kesänä on Suomen vanhimman pursiseuran NJK:n 150-vuotisjuhlat ja sen kunniaksi on hyvä hetki muistella menneitä. Ruotsin television arkistoista löytyi oheinen video, jossa valmistaudutaan GKSS:n 100-vuotisjuhliin, tasan 50 vuotta sitten. Göteborgs Kungliga Segel Sällskap on perustettu vuonna 1860, siis vuotta ennen NJK:a.



Video on pitkänpuoleinen, mutta mitäpä sitä kummempaa joulupyhinä puuhaamaan, kuin haikailemaan menneitä ja suunnittelemaan tulevia kesäisiä purjehduksia. Hurraa vanhoille seuroille ja hauskaa joulua kaikille!

Ray Huntin piirtämä Caro VI myynnissä

Helsingissä on myynnissä C. Raymond Hunt:in piirtämä ja Vatorilla rakennettu FIN-25 Caro VI. Vene on rakennettu vuonna 1964 ja se edustaa klassikkoveneiden modernimpaa päätä. Kuusikymmenluvun viisvitoset ovat selvästi irtautuneet myöhäisten vitosten perinteestä ja luokalle on näissä veneissä muotoutunut jo oma, tunnistettava design.

Veneen nimi tulee alkuperäisen omistajan Robert Janssonin ja tämän vaimon Karinin etunimistä. Tästä syystä Caro-sarjan veneisiin viitataan usein myös nimityksellä Ca-Ro.


Caro VI HSS:n rannassa kesällä 2010, oikealla saaristoristeilijä

Caro VI rakennettiin Vatorin telakalla Helsingin Jollaksessa Robert Janssonille. Caro VI oli Janssonin neljäs viisvitonen ja yksi Vatorin menestyksekkäästä 5.5-luokan veneiden sarjasta. Myös Janssonin edellinen vene FIN-21 Caro V rakennettiin Vatorilla. Caro V oli viimeinen Suomessa suomalaisilla piirustuksilla rakennettu klassinen viisvitonen. Tästä eteenpäin veneiden piirustukset tilattiin Yhdysvalloista, joissa veneiden suunnittelu oli edennyt aivan uudelle tekniselle tasolle.


Caro VI talviteloilla Liuskasaaressa

Raymond Hunt oli yksi uuden aallon amerikkalaisista suunnittelijoista, jotka uudistivat viisvitosten suunnittelua laajasti. Ray Huntin ensimmäinen suuri menestys oli USA-26 Minotaur, joka voitti olympiakultaa vuonna 1960. Yhteistyö Vatorin kanssa alkoi vuonna 1961, jolloin Helsingissä rakennettiin sekä FIN-022 Nisse, joka myöhemmin osallistui moniin kansainvälisiin arvokisoihin muun muossa Sveitsissä ja Italiassa, että Jussi Nemeksen ensimmäinen 5.5 m, FIN-023 Chaje.


Caron linjoissa näkyy selvästi Huntin kädenjälki

Caro VI on rakennettu 1964 Ray Huntin neljännen 5.5-mallin pohjalta. Veneen pituus on 9,155 m, leveys, 1,913 m, syväys 1,331 m ja paino 2050 kg, purjepinta-ala on viisvitosten maksimi, 29 m2. Caro VI:lla on kolme sisaralusta MEX-001 Xolotl, SUI-066 Ylliam XVI ja ITA-047 Voloira III. Näistä kaksi ensin mainittua on myös rakennettu Suomessa. Tämän sarjan veneiden kilpailumenestyksestä ei löydy paljon tietoa, lukuunottamatta Xolotl:ia, joka Jussi Nemeksen ohjaamana voitti Helsingin regatan kesällä 1964.

C. Raymond Huntin neljännestä 5.5 m -sarjasta on purjehduskunnossa enää ilmeisesti vain Caro ja Voloira. Caroa on kunnostettu useampaan otteeseen ja muun muassa pohjalautoja, emäpuu ja peräsin on uusittu. Suurimmat ja työteliäimmät remontit on veneestä siis jo tehty. Caro VI on nähtävissä HSS:llä Helsingin Liuskasaaressa. Veneen hintapyyntö 10 000 €. Myyjän yhteystietoja voi tiedustella tästä blogista tai Suomen 5.5 m -luokkaliitosta.

Tuokiokuvia vuoden 1930 America's Cupista

Purjehduskauden päättyessä on mukava tunnelmoida menneitä purjehduksia. YouTube tarjoaa erinomaisen kertomuksen Shamrockin V:n purjehduksesta vuoden 1930 America's Cup:iin. Kaksikymmentä kuusi päivää vastatuuleen Azoreilta Rhode Islandille on mahtanut olla melkoinen reissu.

Kisa päättyi Shamrockin osalta tappioon New York Yacht Clubin Enterprisea vastaan. Harold Vanderbiltin varustama vene oli teknisesti vuosia Iso-Britannian haastajaa edellä ja Shamrockin miehistön oli purjehdittava sama reitti takaisin häviäjinä.

Kisakatsaus vuodelta 1955

Verkkaisen sunnuntain piristykseksi bongasin HSS:n Klassikkokomitean Facebook-sivulta mainion kisakatsauksen Ruotsin purjehduskesästä vuodelta 1955. Kymmenminuttisessa videossa käydään läpi tärkeimmät kisat Marstrandissa, Visbyssä ja Sandhamnissa, sekä KSSS:n 125-vuotisjuhlat. Mukana juhlimassa ovat kaikki Pohjolan kuningashuoneet, tottakai.


SVT Play Seglingssommaren 1955

Kisoissa nähdään monia viisvitosia, jotka olivat tuohon aikaan kovassa nousussa kansainvälisesti. Ruudussa vilahtavat US-1 Complex II, FIN-4 Trial ja monet ruotsalaiset veneet. Myös Kisen oli tuona vuonna kisaamassa Ruotsissa, mutta en nähnyt venettä yhdessäkään pätkässä. Etenkin videon loppupuolella näkyvät kuvat Kanholmin selän kisoista kahdenkymmenen metrin tuulessa ovat näkemisen arvoiset!

Cowesin Daringit

Viisvitosista kiinnostuneelle Isle of Wightilla sijaitsevan Cowesin kaupungin Daringit ovat ehdottomasti tutustumisen arvoinen veneluokka. Daringit ovat yksityyppiluokka, joka perustuu 1956 Melbournen olympialaisten 5.5m -luokan hopeamitalistiin, K-17 Visioniin.


Daring-luokan perusta, 5.5m K-17 Vision vuodelta 1955

Daring-luokalla on poikkeuksellisen tiukat luokkasäännöt, jotka rajoittavat rakenteen ja materiaalien lisäksi muun muassa purjeiden hankkimista ja pohjan puhdistusta. Näistä erityisen mielenkiintoinen on juuri purjeiden hankkiminen yhteistilauksena, jolloin hinta saadaan pidettyä kohtuullisena ja purjeiden vaikutus veneiden suorituskykyyn eliminoitua. Tuloksena on yksityyppiluokka, jossa kilpailevat korostetusti, jopa verrattuna muihin yksityyppiluokkiin, nimenomaan miehistöt eivätkä veneet.

Tiukkojen luokkasääntöjen tulos näkyy ehkä parhaiten siinä, että huolimatta luokan toiminnan alueellisesta rajoittuneisuudesta, ovat kohtuulliset ylläpitokustannukset ja vilkas kilpailutoiminta pitäneet luokan aktiivisena jo viidenkymmenen vuoden ajan.


Lyhyt videoesittely Daring-luokasta (The Knowledge Zone, YouTube)

Daringit muodostavat mielenkiintoisen sivujuonteen viisvitosten historiassa, koska konstruktioluokkana 5.5m on aina kehittynyt uusien venemallien kautta. Daring-luokassa malli on pysynyt muuttumattomana usean vuosikymmenen ajan, mutta rakenteessa käytetyt materiaalit ovat kehittyneet. Ilmeisesti luokan alusta alkaen veneet on tehty lasikuidusta, joka viisvitosissa sallittiin vasta 1970-luvulla.

Lopputuloksena on, että nykyisin purjehtivat Daringit ovat rakennustavoiltaan paljon alkuperäistä Visionia nykyaikaisempia, mutta ne säilyttävät arvokkaasti vanhan konstruktion klassiset piirteet. Tältä osin Daring-luokkaa voi hyvin verrata muihin vanhoihin yksityyppiluokkiin, kuten Stareihin tai Lightningeihin.

Pelastakaa Wileniuksen telakka

Kisenin aikoinaan rakentaman perinteikkään telakan, Wilenius båtvarvin, tulevaisuus on uhattuna. Telakka, yhteistyössä Suomenlahden Puuveneilijöiden kanssa, on käynnistänyt adressi-kampanjan kerätäkseen tukijoita telakka-alueen säilyttämiseksi ja toiminnan jatkamiseksi.

Wilenius båtvarvilla on ainutlaatuinen asema Suomen puupurjeveneiden historiassa. Telakan perusti Ludwig Wilenius vuonna 1932 ja, Borgå Båtvarfin traagisen palon jälkeen, telakka nousi Uudenmaan merkittävimmäksi telakaksi. Monikymmenvuotisen toimintansa aikana Wilenius båtvarv on ansainnut mainetta ennen kaikkea menestyneiden kilpaveneiden rakentajana.


Wileniuksen telakka-alue Google Mapsissa

Vuosien saatossa Wileniuksella on rakennettu muun muossa Gösta Kyntzellin, Arvid Laurinin ja Olle Enderleinin veneitä. Kaikkiaan telakka on laskenut vesille noin 430 venettä, mukaan lukien kolme kasia, viisitoista kutosta, toistakymmentä viisvitosta ja joitain vitosia.

Porvoon kaupunki on roikottanut telakkaa jo usean vuoden ajan lyhytaikaisten vuokrasopimusten varassa, jonka seurauksena telakan toiminnan jatkuminen on ollut jo pitkään epävarmalla pohjalla. Tämä on vaikuttanut myös kiinteistöihin ja ympäristöön tehtyihin investointeihin. Tästä syystä vaarassa ei ole ainoastaan telakan toiminnan jatkuminen, vaan myös ainutlaatuisten, lähes satavuotiaiden, käsityöläistilojen säilyminen.

Wileniuksen telakka-alueen arvon ainutlaatuisena ja historiallisesti merkittävänä itäuusimalaisena perinnemaisemana on todennut myös Museovirasto, joka lausunnossaan vaatii sekä telakkamiljöön että sen toiminnan turvaamista osana kasvavaa kaupunkia.

Lue tarkemmin Wilenius båtvarvin historiasta, nykytilanteesta ja tilanteen taustoista ja allekirjoita adressi toiminnan jatkamisen puolesta. Wileniuksen telakka on säilyttämisen arvoinen!

Kisen vedessä

Tällä viikolla pitkään jatkunut metsästys tuotti vihdoin tulosta kun saimme Jorma Rautapäältä kuvan Kisenistä vesillä. Tähän asti ainoa näkemämme kuva Kisenistä purjehduskunnossa on ollut Christoffer Ericssonin kirjassa "Skeppsbyggaren Gösta Kyntzell" julkaistu kuva vuodelta 1955. Pieni päivitys oli siis paikallaan!

Kuvassa Kisen (tai silloin Benita) on vuoden 2001 Helsinki Classicsissa, kipparina Mare Ruokonen Sarvaston venekerhosta, gasteina Pasi Ruokonen ja Jorma Ehrnrooth.


Kisen Helsinki Classicsissa 2001 (kuva Jorma Rautapää)

Tähän mennessä kuvasta havaittua - Kisen on hyvin vaalea verrattuna moniin muihin mahonkisiin puuveneisiin. On vaikea sanoa mistä tämä johtuu, onko puumateriaali vaaleampaa vai onko puu vaalentunut auringossa. Tämä selviää oikeastaan vasta kun hiomme veneen joskus keväällä.

Toinen havainto on että storan skuuttauspiste on ollut puomin päässä, vaikka olimme oletettaneet, että skuuttauspiste olisi ollut puomin keskellä. Tämä lähinnä siksi, että emme missään vaiheessa havainneet takakannella minkäänlaista kiinnityspistettä skuutille.

Moni muukin asia rikauksessa on meille vielä epäselvää ja kansiheloituksen ja rikin uudelleen rakentamista auttaisi paljon, jos tietäisimme enemmän siitä, miten Kisen on aikaisemmin rikattu. Jos sinulla on kuvia Kisenistä tai tiedät jotain sen historiasta, niin olisi mukavaa jos ottaisit yhteyttä! Veneen kunnostamisen lisäksi yritämme kerätä kasaan myös Kisenin historiaa.

Lopuksi vielä videosuositus, YouTubessa on katseltavana reportaasi vuoden 1998 5.5 metristen MM-kisoista. Mukana vilahtaa myös Matti Muoniovaaran Chaje 3 ja Johan Gullichsenin Kandoo.

Kisatuloksia

Löysin netistä lisää vanhoja kisatuloksia. Benita on ollut melko tiuhaankin mukana kilpailuissa aikanaan, seuraavassa tiivistelmä löydöksistä:

- 2000 BSS
- 2001 5.5 -luokkakilpailut
- 2003 Viaporin tuoppi

Missäköhän vene on ollut vuonna 2002?


Benita on voittanut seuraavat 5.5 -veneet:
FIN-20 Inga-Lill XXXXIV
FIN-21 Caro V (5.5m 2007 ranking, 2 sija)

Ja hävinnyt näille:
FIN-9 Vis-a-Vis (myös Ingmar Nylundin entinen vene)
FIN-10 Teresita
FIN-26 Chaje III
FIN-35 Goddam
FIN-41 Remi
FIN-42 Addam Addam
FIN-43 Figaro

Jälkimmäinen lista on jokseenkin pidempi :)

LYS-luku

Löysin sattumalta Borgå segelsällskapetin vanhoja kisatuloksia vuodelta 2000, joissa mainitaan myös FIN-15 yhdellä rankingpisteellä, mutta mikä kiinnostavaa samassa yhteydessä mainitaan myös veneen LYS-luku - 1,06. Vaikka 5.5:lla pitäisi tietenkin kisata muita viisvitosia vastaan, niin se ei ehkä ole aina mahdollista ja silloin LYS-luvulla tasoitetuilla luvuilla kisaaminen antaa hyvän vertailukohdan.

Tulos voi olla kokemattomalle netinkäyttäjälle vaikea löytää, sillä ainakin minulla se näkyy valkoisena valkoista taustaa vasten. Vähemmän käyttäjäystävällinen valinta, se on nöyrä mielipiteeni.

PS. Svenska seglarförbundetin sivujen perusteella LYS-luvut ovat ilmeisesti yhtenäisiä koko veneluokalle, joten LYS-luku ei itseasiassa kerro yhtään mitään Kisenistä verrattuna muihin 5.5 mR-veneisiin, ainoastaan suhteessa muihin veneluokkiin.

Saimme piirrustukset

Olemme kyselleet piirrustuksia ympäriinsä veistämöltä, tutkijoilta ja muista lähteistä, mutta lopulta pääsimme oikeille jäljille. Viime viikolla saimme Åbo Akademin yhteydessä toimivasta Sjöhistoriska institutenista kopiot neljästä sinne tallennetusta mikrofilmikuvasta. Instituutin henkilökunnalle kiitokset avusta!













Kuvat ovat lokakuulta 1953 ja tammikuulta 1954 ja niistä näkyy erinomaisesti monia yksityiskohtia jotka ovat meille tuttuja jo työmaaltakin. Nopean tarkastelun pohjalta näyttää siltä ettei yksikään kuvista ole kuitenkaan identtinen veneen nykyisen muodon kanssa. Kuinka paljon tästä johtuu rakentamisen aikaisista ja kuinka paljon myöhemmistä muutoksista on vaikea sanoa. Mielenkiitoisena yksityiskohtana on yhden piirrustuksista laitaan piirretty luonnos negatiivisesta peräpeilistä. Takilapiirrosta ei ikävä kyllä kuviin sisältynyt. Aika näyttää paljonko pystymme kuvia hyödyntämään remontissa. Useimmat korvaavista osista teemme varmaankin jäljentämällä vanhat osat jotta ne ovat varmasti sopivat kokonaisuuteen. Puu on kuitenkin viidessäkymmenessä vuodessa ehtinyt jo jonkin verran elää.